Makaan tätä kirjoittaessani Vaniljapojan sängyllä. Se tekee kouluhommia ja pelailee koneella autuaan tietämättömänä minun kasvavasta levottomuudestani, kuinka kaipaan polvilleni D:n eteen. Minulla on ikävä omaa paikkaani. Seuraavaan tapaamiseen on vielä kaksi viikkoa. Ajatukset poukkoilevat edellisessä tapaamisessa, viikossa jonka vietimme yhdessä. Saaressa. Saunassa. Hieron niskaani ja sormenpäät osuvat olkapäässä karheaan kohtaan. Siinä on vieläkin pieni aavistus nirhaumista, jotka sain saunassa. Hymyilyttää.
Olimme kerran aiemmin puhuneet vesileikeistä. D aikoo toteuttaa erään tuttunsa kanssa waterboarding-kokeilun jossain vaiheessa. Hotellihuoneen ammetta täyttäessäni hän totesi: "Mitä jos ottaisin sua niskasta kiinni ja upottaisin sut tuohon ammeeseen?" Pohdin asiaa hetken. Toisaalta ajatus kiinnosti. Toisaalta taas, vesi on aina ollut minulle hyvä, rentouttava elementti. En pelkää sitä. Päätin etten myöskään halua alkaa pelkäämään sitä. Keskustelimme asiasta, ja päätimme jättää veden ainoastaan kylpemistä varten.
Mökkisaunassa, saaressa. En kunnolla edes muista mistä ajatus lähti. Soitin kai hieman suutani ja olin uskaliaalla tuulella. Seuraavassa hetkessä minä olin tiukassa tukistuksessa ja D painoi minua kylpytynnyrin kylmänä hohkaavaa tummuuta kohti. Laitoin käden eteen, rikoin veden pinnan. Väreilevä vesi oli jäätävän kylmää. "Jatkanko?" Ei tähän, ei näin. Mietin mitä vastaisin. "Jatketaan, mutta ei tässä." Kaadoin vettä oranssiin pesuvatiin. Vesi näytti kirkkaalta, raikkaalta, kylmältä. Tunsin D:n käden niskassani, hiuksissani. Ote tiukentui. "Hienoa, että voidaan kokeilla tätä." Sitten pääni painettiin veteen. En pelännyt. Olen hyvä pidättämään henkeä. Oivalsin kuitenkin pian, ettei hengityksen pidättämisestä ole juurikaan hyötyä, lopputulema tulee olemaan aivan sama joka tapauksessa. Sama se, pidätänkö ensin henkeä vai alanko saman tien räpistelemään vastaan. Päästin ilmakuplia vähän kerrallaan kunnes kärsivällisyyteni loppui. Keuhkot tyhjenivät. Kylmä vesi tuntui nenässä ja suussa, mutta en päästänyt sitä nieluun. Taputin saunan lauteita. Pääni nostettiin vedestä, haukoin happea. Tunsin olevani elossa, hemmetti vie! Toisella kerralla en pidättänyt henkeä. Vedin vähän vettä henkeen ja yskin kun viimein pääsin irti. Joka paikkaa kipunoi, tunsin saman sähkövirran kuin ensimmäisellä kerralla. Pelkoon yhdistyi itsensä voittamisen ylpeys.
Seuraavaksi sain valita polvistunko kylmälle lattialle ja annan D:lle mitä hän haluaa, vai otanko kolmannen "kylvyn". Polvistuin. En halunnut mennä äärirajoille, ettei homma karkaisi käsistä. Sen sijaan halusin miellyttää, halusin näyttää kuinka kiitollinen olin tuosta kokeilusta. Minusta tuntui että se rakensi molemminpuolista luottamusta entistä vahvemmaksi. Minä luotin siihen, että D etenee kanssani maltilla, minun ehdoilla (ainakin tässä nimenomaisessa tilanteessa). Luulen myös että D:n usko minuun vahvistui. Hän näki että luotan hänen toimintaansa ja tekemisiinsä sellaisissakin asioissa jotka aluksi arveluttavat. Kiitin huolellisesti ja perusteellisesti.
Niin, se jälki olkapäässä. Se oli kyllä ihan omalla kiemurtelulla itseaiheutettua. Mitä muuta siitä voi seurata, jos saa palkkioksi perusteellisen sormihoidon vanhan saunan lauteilla. Pihkaa hiuksissa ja naarmuja kropassa, sellaista siitä seuraa. Hymyilyttää vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti