Drop

Sub drop. 

Kun sieltä euforiasta tullaan alas ja rytisemällä. Viikon minua on pidetty huumassa, olen todellisuuspakoillut oikein urakalla kinkymaailmassa. Nyt olen taas yksin tässä harmaassa kaupungissa (no en ole, kaverit on tukena mutta silti), ilman D:tä, kaukana. Kaikki tuntuu mitäänsanomattomalta ja vastenmieliseltä. En halua lähteä töihin. En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. The price we pay for letting go. 

Tilannetta pahensi satakertaisesti se, että yhdistin hieman asioita toisiinsa. Tiesin, että D oli aiemmin, juuri ennen meidän kakkosdeittejä, tavannut erästä toista tyttöä, tunnustellut ja sessioinut, miten olisi. No ei kuulemma ollut, koska tytön täytyi selvitellä asioita vielä. Tunnistin D:n toimintatavat eräästä blogista, jota seuraan. Blogikirjoitus sopi sekä ajallisesti että menetelmiltään D:hen. 

Vaikka tiesin tapaamisesta, se sattui tähän mielentilaan ihan helvetisti kun laskin yhteen 1 + 1. Lukea, kuinka ne kädet ovat olleet toisen kaulalla, lukea niistä asioista joita minulle on tehty, jonkun toisen kokemana. Miettiä, olisiko D ottanut mieluummin tuon tytön, jos hän olisi ollut saatavilla. Jälleen kerran, olenko minä ainoastaan se kehen tyydytään. Tyttö on fyysisesti upea, fiksu, taitava kirjoittaja. Olen ihaillut hänen blogiaan, mutta nyt tuntuu kitkerältä lukea tekstejä, kun tietää ihmisen sen takana. Tietää, että tuo ei ole joku kasvoton bloggaaja, ja se ei ole vain kasvoton "joku", ketä D tapasi. Se on tuo tyttö.

Tapaaminen jäi näköjään siihen yhteen kertaan. Minä taas vietin juuri viikon D:n luona. Silti. 

"Sinä olet mun ykkösprioriteetti."

Miksei minun päähän uppoa se, miksi epäilen vaikka ei ole syytä epäillä. 

"Mä en tyydy, mä haluan parasta. "

Minäkö sitten olen sitä parasta? Heti blogitytön jälkeen...? Kaunaisia, alemmuudentuntoisia ajatuksia, joihin ei ole mitään järkisyytä.