Bare hands

Minulla oli tapaaminen D:n kanssa. Suhteellamme on kasvukipuja. Välimatka, Vaniljapojan kanssa nopeasti edennyt kuvio, oma ajattelemattomuuteni ja hämmennykseni.. Kaikenlaisia solmuja, jotka olen päättänyt aukoa. Olen tuottanut D:lle pettymyksen. Se hävettää minua. Toivon että mitään niin ylitsepääsemätöntä ei ole, ettemme pystyisi jatkamaan tämän suhteen syventämistä. Tiedän että asian eteen täytyy tehdä töitä, vähän miettiä uusiksi suhteen rakennetta ja pelisääntöjä. En kuitenkaan ole valmis luopumaan ja lopettamaan, lähtemään eri teille. En sen jälkeen, mitä viime kerralla tapahtui. 

Se oli enemmän kipua, sessiota ja käyttöä kuin pelkkää seksiä. Juuri sitä mitä olen viimeaikoina kaivannut. Minua pelotti niin vietävästi. D oli kertonut aiemmin, että hän haluaa hakata, riepotella ja läimiä. Kovaa, oikeasti. Ei mitään kikkailuja, ainoastaan paljaat kädet mukiloimassa narttua. 

Minähän olen kaikkea parisuhdeväkivaltaa vastaan. Kinkyily ei ole sitä, koska kumpikin osapuoli on suostuvainen toimintaan. Rajoja voidaan venyttää lähestulkoon olemattomiin, mutta lähtökohtaisesti voin milloin tahansa lopettaa tilanteen jos se käy sietämättömäksi. Nyrkki on minulle ajatus, jota on hyvin vaikea yhdistää nautintoon ja seksiin (ellei kyse ole fistaamisesta!), vaikkakin kyse olisi kinkyilystä. Se vain menee mielikuvissani puhtaasti väkivallan puolelle. Avokämmenellä läimäyttely on ok. Tukistaminen, nipistäminen, retuuttaminen ja muu fyysinen käskeminen on ok. Mutta voi jeesus että minä pelkäsin sitä nyrkkiä. 

D aloitti varovasti. Läpsimällä, tukistamalla. Tönäisi sängylle. Otteet kovenivat. Milloin se pisti minut polvilleen eteensä ja kiskoi taas ylös, milloin painoi seinää vasten, milloin tuli päälleni ja uhkasi raiskaavansa minut. Pelko kasvoi, selkeä ajattelu väistyi vaistomaisten reaktioiden tieltä. Sitten se sanoi lyövänsä minua nyrkillä. Löi kevyesti reiteen. Sitten käsivarteen. Sitten palleaan - ilmat pihalle. Uudestaan. Juuri kun olin saamassa tarpeekseni ja vasen käsi oli keräämässä voimaa kaikkein kielletyimpään - minä lyön tuota, lyön sitä niin kuin se on lyönyt minua - D pysäytti tilanteen. Sanoi että nyt riittää. Piti käsivarren mitan päässä, katseli kun itkin hämmentyneenä, vihaisena ja valmiina puolustautumaan. Toisti monta kertaa, "Nyt se on loppu. Nyt ei satu enää." Ja otti sitten syliin, kun oli varma että olen sen verran mukana että ymmärrän tilanteen enkä pakokauhuissani rimpuile pois. 

D ei käyttänyt paljoa voimaa. Minuun ei juurikaan jäänyt mustelmia, pientä jomotusta vain. Silti tämä oli tavallaan rajuinta, mitä olen kokenut, koska koko tähänastisen elämäni olen kasvatuksessa, arvoissa ja asenteissa opinnut, että väkivalta ja lyöminen on väärin. Ja nyt suostuin siihen. En voi uskoa, että tuo mies tekee minulle näin. Ja ennen kaikkea, että annan sen tehdä niin. Ja että sairaalla tavalla haluan sitä. Korostan edelleen eroa parisuhdeväkivaltaan ja näihin leikkeihin. Ne eivät ole sama asia. Toisen voi valita. 

Aion valita sen vielä toistekin.