Mistä se johtuu, että alku tuntuu niin helpolta ja luontevalta, ettei voi uskoa todeksikaan. Ja sitten, jossain vaiheessa tuntuu ettei osaa oikein olla tai sanoa mitään, joutuu olemaan varpaillaan ja miettimään että jos teen näin tai noin, niin mitähän se ajattelee. Aluksi tuntui että tämä on helppoa kuin hengittäminen - nyt joudun haukkomaan henkeä.
Minulla on hyvä ja helppo olla hänen lähellään. Mutta en tiedä onko asia toisin päin sama. Välillä hänen etäisyys satuttaa minua. Haluaisin huutaa: "Huomioi minut. Kosketa minua. Välitä minusta." Kaipaan sitä helppoa yhdessäolemista. Mutkatonta suukotusta, lämmintä katsetta.
Tiedän, että elämässäsi on meneillään paljon vaikeita ja isoja asioita.
Koitan olla kärsivällinen, ja malttaa. Haluaisin olla tukenasi, haluaisin että pystyt puhumaan minulle mieltäsi painavista asioista. En pakota kuitenkaan. Voin vain olla lähellä, jos otat minut siihen, viereesi. Otathan minut viereesi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti